''Konkurssi eli vararikko on tilanne, jossa velallinen henkilö tai organisaatio todetaan tuomioistuimessa kyvyttömäksi maksamaan velkojaan takaisin.'' -Wikipedia
Miltä tuntuu kun olet ottanut riskin ja hypännyt, mutta siivet eivät kannakaan ja tipahdat maahan kovaa ja kivuliaasti? Minä en tiedä, mutta Leena Apiola-Arvassalo ja Matti Arvassalo tietävät.
Aloitan pienellä henkilöanalyysillä. Luettueani artikkelin, tulin tulokseen että Leena on huolehtija, miettijä ja optimisti, jolla on jalat maassa ja aina pieni vaimo/äitivaisto toiminnassaan mukana. Matti on selviytyjä, joka heittää vitsiä ja selviytyy sitä kautta. Molemmilla on halua kääntää kortti sen sijaan, että miettisi mitä jos.
Yrittäjän elämässä huominen on aina uusi mysteeri. Eräänä päivänä Leenan ja Matin huoltoasemalle käveli lakimies, joka kertoi, että yritys on asetettu konkurssiin. Helpotus yrittäjille jotka ovat kamppailleet velkojen ja laskujen kanssa, mutta samalla shokkiuutinen. Yrittäjäksi ruvetessa on tiedettävä mihin lähtee, ja että ei yrittäjäksi ryhtyessä aina päädytä miljonääriksi. Vaikka kuinka tekisi töitä ja antaisi koko elämän sille mitä tekee, ei se vaan aina riitä. Huoltoaseman pyörittämiseen se ei Leenalla ja Matilla riittänyt, ja sitten menikin koko omaisuus. Jokaiselle yrittäjälle on tässä kuitenkin inspiroiva tarina: konkurssistakin voi selvitä, eikä maailma lopu siihen.
”Kun Eevan koira kuoli, siltä jäi kaksi lihapurkkia ja yksi makkarapötkö. Sanoin lapsillemme, että teidän ei tarvitse kantaa huolta meiltä jäävästä perinnöstä – tämän koirankin jäämistö on isompi kuin meillä.”
Kaikista eniten tuossa tarinassa arvostan sitä asennetta, millä pari selvisi konkurssista, mikä vei oikeastaan kaiken. Olavi Uusivirran eräässä laulussa raikaa sanat ''On niin helppoo olla onnellinen ja tyytyy siihen mitä on''. Niin tekevät Leena ja Matti. Ostoksia pitää miettiä tarkkaan ja harkiten, eikä omaisuutta tai rahaa juurikaan ole, mutta silti he selviytyvät. Molemmilla puhaltaa nyt uudet tuulet. Vaikka ihminen olisi kuinka pohjalla, on sieltä vain yksi suunta, ja se on ylöspäin. Siihenkin tarvitaan asennetta, mutta onneksi sitä löytyy tuolta parilta.
Henkilökohtaisesti tiedän miltä tuntuu kun konkurssi pelottaa. Muistan ikuisesti tapahtumat syksyllä 2015: olin samana päivänä tullut Ranskasta, vietin tavallista iltaa ystävälläni kunnes luen uutisista että isäni firma on ilmiliekeissä. Aloin shokissa soitella perheenjäsenille. Sain kiinni veljeni joka huolissaan pohti, kuinka konkurssi voi uhata koko perhettä. Maailmani romahti. En nukkunut moniin öihin, valvoin, olin peloissani. Aloin miettiä ajatuksia mitkä eivät koskaan olleet käyneet edes mielessäni: Mitä jos minulla ei olisi mitään? Mitä jos en pääsisikään reissaamaan? Mitä jos en voisikaan tarjota ystävilleni ihanaa illallisiltamaa? Siihen nähden mitä tapahtui, perheemme oli onnekas. Vakuutusasiat olivat kunnossa, jonka vuoksi isä ja hänen hyvä ystävänsä saivat jatkaa yrityksen toimintaa, tosin eri merkeissä ja erilaisessa tilanteessa. Ja homma jatkuu edelleen.
Joskus riski kannattaa, joskus ei. Onko parempi jäädä miettimään että mitä jos, vai todeta että hups, kun riski ei kannattanutkaan?
Miltä tuntuu kun olet ottanut riskin ja hypännyt, mutta siivet eivät kannakaan ja tipahdat maahan kovaa ja kivuliaasti? Minä en tiedä, mutta Leena Apiola-Arvassalo ja Matti Arvassalo tietävät.
Aloitan pienellä henkilöanalyysillä. Luettueani artikkelin, tulin tulokseen että Leena on huolehtija, miettijä ja optimisti, jolla on jalat maassa ja aina pieni vaimo/äitivaisto toiminnassaan mukana. Matti on selviytyjä, joka heittää vitsiä ja selviytyy sitä kautta. Molemmilla on halua kääntää kortti sen sijaan, että miettisi mitä jos.
Yrittäjän elämässä huominen on aina uusi mysteeri. Eräänä päivänä Leenan ja Matin huoltoasemalle käveli lakimies, joka kertoi, että yritys on asetettu konkurssiin. Helpotus yrittäjille jotka ovat kamppailleet velkojen ja laskujen kanssa, mutta samalla shokkiuutinen. Yrittäjäksi ruvetessa on tiedettävä mihin lähtee, ja että ei yrittäjäksi ryhtyessä aina päädytä miljonääriksi. Vaikka kuinka tekisi töitä ja antaisi koko elämän sille mitä tekee, ei se vaan aina riitä. Huoltoaseman pyörittämiseen se ei Leenalla ja Matilla riittänyt, ja sitten menikin koko omaisuus. Jokaiselle yrittäjälle on tässä kuitenkin inspiroiva tarina: konkurssistakin voi selvitä, eikä maailma lopu siihen.
”Kun Eevan koira kuoli, siltä jäi kaksi lihapurkkia ja yksi makkarapötkö. Sanoin lapsillemme, että teidän ei tarvitse kantaa huolta meiltä jäävästä perinnöstä – tämän koirankin jäämistö on isompi kuin meillä.”
Kaikista eniten tuossa tarinassa arvostan sitä asennetta, millä pari selvisi konkurssista, mikä vei oikeastaan kaiken. Olavi Uusivirran eräässä laulussa raikaa sanat ''On niin helppoo olla onnellinen ja tyytyy siihen mitä on''. Niin tekevät Leena ja Matti. Ostoksia pitää miettiä tarkkaan ja harkiten, eikä omaisuutta tai rahaa juurikaan ole, mutta silti he selviytyvät. Molemmilla puhaltaa nyt uudet tuulet. Vaikka ihminen olisi kuinka pohjalla, on sieltä vain yksi suunta, ja se on ylöspäin. Siihenkin tarvitaan asennetta, mutta onneksi sitä löytyy tuolta parilta.
Henkilökohtaisesti tiedän miltä tuntuu kun konkurssi pelottaa. Muistan ikuisesti tapahtumat syksyllä 2015: olin samana päivänä tullut Ranskasta, vietin tavallista iltaa ystävälläni kunnes luen uutisista että isäni firma on ilmiliekeissä. Aloin shokissa soitella perheenjäsenille. Sain kiinni veljeni joka huolissaan pohti, kuinka konkurssi voi uhata koko perhettä. Maailmani romahti. En nukkunut moniin öihin, valvoin, olin peloissani. Aloin miettiä ajatuksia mitkä eivät koskaan olleet käyneet edes mielessäni: Mitä jos minulla ei olisi mitään? Mitä jos en pääsisikään reissaamaan? Mitä jos en voisikaan tarjota ystävilleni ihanaa illallisiltamaa? Siihen nähden mitä tapahtui, perheemme oli onnekas. Vakuutusasiat olivat kunnossa, jonka vuoksi isä ja hänen hyvä ystävänsä saivat jatkaa yrityksen toimintaa, tosin eri merkeissä ja erilaisessa tilanteessa. Ja homma jatkuu edelleen.
Joskus riski kannattaa, joskus ei. Onko parempi jäädä miettimään että mitä jos, vai todeta että hups, kun riski ei kannattanutkaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti